Sain sähköpostiini kaksi kertaa kuussa tulevan Maikkarin Helmen sähköpostin, jossa käydään läpi Helmen sisältöä. Tällä kertaa sivuille oli kerätty "Mitä seksin aikana ajatellaan?" -lista. Huomasin tunnistavani itsenikin muutamasta ajatuksesta. Tajusin, etten siis mitä ilmeisemmin ole yksin monien negatiivistenkaan ajatusten kanssa.

Tämä juttu sai ajatusvirtani kääntymään suuntaan, jossa aloin miettiä omaa suhdettani. Olen ollut ikuisuuden, vain hitusen alle 10 vuotta, mieheni kanssa. Voisipa jopa väittää, että hän ryösti minut suoraan vaipoistani. Olin vasta yhdeksännellä luokalla. En arvannut joutuvani miettimään, mitä menetän. Menetän siinä mielessä, etten tiedä millaisia muut miehet ovat. Mietin millaista seurustelu tai seksi olisi muiden kanssa. En tiedä, onko meillä hyvää vai ei, koska vertailupohjaa ei ole. Tiedän, että hän on hyvä mies, jollaisia on harvassa. Sen verran sitä jokainen tietää vastakkaisesta sukupuolesta, että osaa sanoa onko oma kumppani hyvä. En siis ole valmis heittämään tätä kaikkea noin vain menemään. Pelkään, etten löydä yhtä hyvää enää tilalle. Mutta silti mietin mahtaisiko jostain tuolta löytyä vielä parempi. Enhän minä voi tietää, kun en ole koskaan ollut kenenkään muun kanssa kahta viikkoa pitempään. Mitä joku muu mies saisi minut tuntemaan? Olisinko onnettomampi ja katuisin loppuikäni sitä, mitä menetin? Mutta jos jään paikalleni, jäänkö ikuisuudeksi miettimään, olisiko voinut olla jotain muuta?

Kysyin kerran eräältä tutultani, että mistä sitä tietää, haluaako naimisiin. Tuttu tuijotti hämmästyneenä minua ja sanoi "Sen vaan tietää". En minä tiedä... Tiedän, että mies menisi vaikka heti huomenna naimisiin, jos ilmoittaisin haluavani. Miksi minä olen saanut sitoutumisintoisen miehen, kun en sellaista tarvinnut ja niin moni muu nainen tuskailee oman sitoutumispelkoisen miehensä kanssa? Minulla on hyvä olla niin kauan kuin saan olla yhdessä mieheni kanssa. Ei siihen mitään naimisiinmenoja tarvita. En pysty kuvittelemaan itseäni minään "Rouva Virtasena". En halua, että minua määritellään mieheni kautta. Ikään kuin olisin rouvana vain mieheni mitätön jatke. Pyykinpesijä, ruuanlaittaja, lastentekijä.

Monessa mielessä olemme niin erilaisia. Minä haluaisin nähdä maailmaa, häntä ei saa muuttamaan edes kotikylästään pois. Hänen mielestään olen itsekäs, jos haluan kokemuksia muista maista yhdessä hänen kanssaan enkä suostukaan jäämään paikoilleni rakentamaan taloa hänen kanssaan hänen kotikuntaansa, jolla ei ole mitään tarjottavaa minulle. Mutta kuitenkin olemme niin samanlaisia. En tiedä onko tuo pitkä yhdessä olo -aika aiheuttanut sen vai olimmeko jo alusta lähtien samanlaisia.

Kyllä minä häntä rakastan. Rakastan valtavasti enkä osaisi kuvitella elämää ilman häntä. Ja taas toisaalta, pystyn kuvittelemaan itseni valloittamassa vieraita maita ja löytämässä rinnalleni toisen miehen. Olen niin näiden ristiriitaisten ajatusten repimä, etten tiedä enää mitä ajatella. Niinpä jään hänen rinnalleen, miettimään mitä korvaamattomia tilaisuuksia elämäni kuljettaa ohitseni ollessani kykenemätön tarttumaan niihin. Eihän meillä edes ole mitään ongelmia. Paitsi minun mielessäni. Ei mitään kunnon syytä miettiä tosissaan suhteen tulevaisuutta.