Aloitin lukemaan Marian Keyesin kirjaa Lucy menee naimisiin. Kirjan alussa päähenkilö kertoo sairastavansa depressiota. Muiden reaktiot päähenkilön masennukseen ovat kuulemma, että henkilö "piehtaroi huvikseen" masennuksessa ja hänen tarvitsisi vain "ryhdistäytyä" tai "piristyä vähäsen".

Kuinka tutulta tuo kaikki kuulostikaan! Itsekin olen kokenut masennusjakson. Syyt omaan masennukseeni olivat hyvinkin luultavasti teini-iän jälkimainingit. Ensimerkkejä masennuksesta oli havaittavissa ollessani 8-luokalla ja pahin vuosi oli luultavasti vuosi lukion jälkeen. Sittemmin olen parantunut. Oireet saivat alkunsa jouduttuani yläasteella koulukiusatuksi. Pahimpina hetkinä toivoin rohkeutta tappaa itseni. Koskaan sellaista rohkeutta ei löytynyt, mistä nykyisin olen erittäin tyytyväinen. Ymmärrän kyllä, kun ihmiset sanovat, että itsemurha on itsekäs teko. Mutta ihminen, joka ei ole itsemurhaan johtanutta masennusta kokenut, ei voi mitenkään ymmärtää kuinka on hirvittävän paha olla. Niin paha olla, ettei usko jaksavansa odottaa sen helpottamista, vaikka tietää, että joskus se olo kuitenkin paranee. On niin paha olla, että uskoo satuttavansa toisiakin. Epäloogisesti toimivat aivotkin päätyvät itsemurhaan loogisena ratkaisuna.

Kuinka monesti minäkin itkin pahaa oloani ja koitin kertoa siitä muille. Mies tiesi, että minulla on niin paha olla, että haluaisin kuolla. Hänen mielestään se oli omaa syytäni ja minun pitäisi vain päättää "piristyä" sormia napsauttamalla. Kuinka pahaa senkin kuuleminen teki. Tajuta, ettei toinen mitenkään ymmärrä kuinka pahalta tuntuu. Nykyisinkin mies halveksii masentuneita ja on sitä mieltä, että kerjäävät itsekkäät vain huomiota ja voisivat parantua ilman lääkkeitä tai terapiaa, jos vain "haluaisivat". Tiedän, että hyvin hyvin monet ihmiset ovat samaa mieltä. Minuun se vaikutti niin, että aloin itkeä salaa ollessani yksin. Kätkin pahan olon sisälle ja esitin, että "Hyvin menee!" vaikka mikään ei ollutkaan hyvin. Joko olen mestarillinen näyttelijä tai paha olo esiintyi kausittain, koska pystyin sen ulkopuolisilta kätkemään hyvin. Ne monet kommentit masentuneista saivat minut häpeämään itseäni ja heikkouttani. Heikkohan minä olin, jos olin "antanut" itseni masentua enkä pystynyt siitä parantumaan.

Kuinka julmaa ja surullista onkaan, että niin monella ihmisellä on niin väärät käsitykset masennuksesta. Masennus on hyvin pienissä tapauksissa mitään "teini-angstia", joka helpottaa pienin ponnisteluin. Suomessa kulutetaan masennuslääkkeitä huimia määriä, mutta en tiedä itseni lisäksi kuin yhden masentuneen ihmisen. Ihmiset vieläkin kätkevät masennuksen sisälleen, peloissaan siitä, että saisivat kommentteja, joiden antajilla ei ole toisen tuskasta mitään käsitystä.

Minäkin sitten joskus pääsin eroon pahasta olostani. Nykyisin asia tuntuu hyvin kaukaiselta, mutta kyllä minä vieläkin muistan sen pahan olon. Sen muisteleminenkin laittaa itkettämään. Toivon, että joku olisi osannut auttaa sitä tyttöä. Ettei tytön olisi tarvinnut niin itsekseen rämpiä tuskan suossa. Onneksi olen pelkuri.